maanantai 19. helmikuuta 2018

LINNAREISSUHAN SIITÄ TULI...



En ala pitkästyttämään teitä jaaritteluilla siitä, kuinka matka meni Tallinnaan HOWLS of WINTER festivaaleille, koska siihen ei sisälly mitään katastrofaalista, eikä edes vaatimattomia kommelluksia. Melkein jo vituttaa tässä vaiheessa että kamat saatiin festareille niin smoothisti ja hotelliin kirjauduttua ennen aikojaan, sillä olisihan se ollut kiva piristää päiväänne jollain kohelluksella...

Akkojen juomaa kuulemma...
DAY I: HOWLS OF WINTER on heittämällä Viron kovin festivaali! En ole muilla tosin ollut, mutta tämä jo viidettä kertaa järjestettävä koitos kerää UG Black Metal bändejä ympäri Eurooppaa ja yleisöä Tapperin sopivan rähjäisen viihtyisiin tiloihin juomaan väkijuomia, tapaamaan muita samankaltaisia ihmisiä ja näkemään sekä kokemaan bändejä. Itselleni näihin kemuihin osallistuminen on itsestäänselvyys ja on mukava nähdä tuttua väkeä ympäri Eurooppaa, kun ovet avautuvat vihdoin yleisölle.

Auto on jäänyt Suomenlahden pohjoispuolelle ja osallistun tapahtumaan jalkamiehenä. Sen vuoksi annan itselleni vapauden nauttia myös colaa väkevämpää samalla kun vaihdan ihmisten kanssa kuulumisia, tarjoan pienen puotini tuotteita ja tietenkin katsastan mahdollisuuksien mukaan illan orkesterit. Kaksi ensimmäistä warmup päivän bändiä tulee ja menee. Varsin kelvollisia orkestereita, mutta en yksinkertaisesti kerkiä katsomaan niitä paria biisiä pidempään, sillä jo ensimmäisestä ilasta lähtien standillani riittää kuhinaa. Sen sijaan islannin poikia jään ihmettelemään pidemmäksikin aikaa, sillä SVARTIDAUDI on ihan perkeleen hyvä ja asiakkaat ymmärtävät myös olla silloin tekemättä ostoksia ja keskittyvät illan pääesiintyjään.

DAY II: Vituttaa! Igor the taxidriver nutaisi juomarahojen muodossa yli puolet taksimatkan summasta, eli "vähän extraa". Oli mokoma paskiainen hieman vaivautunut kun vaadin kuitin, mutta olin liian väsynyt jaksaakseni tapela aiheesta. Seuraavan kuskin kanssa olisin tarkempi. Hotellin aamupala on pettymys. Kuivaa leipää ja makkaraa, joka muistuttaa lauantaimakkaralta, mikä on jäänyt aurinkoon ja helmeilee rasvaa. Huuhdon sen moskan alas teellä ja menen odottamaan hotellin eteen ystävääni, joka oli auttanut edellispäivänä myyntikamat autollaan eteläisten veljiemme maille. Sauli on ehdottanut, että sen sijaan että jäisin lukemaan Cromwelin Warrior sagaa hotellihuoneeseeni, lähtisimme tutustumaan Tallinnan lähialueisiin ja palaan maan historiaan. Tämä sopii minulle helvetin hyvin, sillä olen aina pitänyt erilaisten paikkojen koluamisesta ja saisi lisää ohjelmaa pitkään viikonloppuun Virossa.

Ensimmäisenä suuntaamme Laitse Raadiojaam nimiseen paikkaan, mikä on toiminut Neuvostopropagandan tyyssijana (Radioasema) sekä käymme kääntymässä heti naapurissa sijaitsevan Laitse Loss:n pihassa. Linna on toiminut ilmeisesti aikoinana punakoneen majoitusrakennuksena. Harmittaa että linnassa on juuri sillä hetkellä yksityistilaisuus ja sinne ei pääse vierailulle. Ehkäpä tänne pitää palata myöhemmin uudestaan mallin tai parin kera, sillä nämä rakennukset toimisivat ihan saatanan hyvin miljöönä sopivan ryöttäisille neuvostohenkisille kuvauksille!

Hävittäjät suhahtelevat ylitsemme kun ajamme kohti Ämari lennuväenkalmitua. Tämä sotilaslentokentän kupeessa sijaitseva neuvostolentäjien hautausmaa on erikoisuudessaan sitä luokkaa, että jo yksistään sen vuoksi olisi kannattanut ajaa matka eestaas. Hävittäjien peräsimistä on rakennettu hautakiviä ja niitä koristaa monasti varsin nuorina kuolleiden upseereiden kuvia. Väkisinkin miettii tänne haudattujen henkilöiden kohtaloa, varsinkin silloin kun hautakivessä on useampia nimiä ja kuolinpäivä on kaikilla sama. Sympatiaa en heitä kohtaan tunne, sillä he ovat olleet miehittäjiä, vaikka virallisen Neuvosto-totuuden mukaan Viro liittyi neuvostotasavaltojen joukoon vapaaehtoisesti ja riemusta kiljuen.
Rummu Karjäärissä näitä kiljahduksia on varmaan kuulunut sitten enemmänkin. Kivenheiton päässä sijaitsee kolkko vankila, jonka muurien sisäpuolelle on todennäköisesti ahdettu kasapäin vironpoikia, ketkä eivät ole ymmärtäneet Neuvostovallan hienoutta. Paikka on autio, mutta sitä kiertää varsin tuoreet jalanjäljet ja niiden vierellä kulkee koirantassujen painaumat. Tunnen oloni ahdistuneeksi jo paikankin vuoksi, mutta erityisesti sen takia, että ei huvittaisi törmätä virkaintoiseen vartijaan koiran kera, varsinkin kun olemme vankilan alueella luvatta aidan läpi tunkeutuneina. Kahlaamme hiljaa hangessa varoen lumesta törröttäviä piikkilankavyyhtejä ja paikan historian voi aistia ilman, että joku on kertomassa siitä. Olen ilahtunut, että linnareissu ei muodostunut pysyvämmäksi ja että pääsemme ulos törmäämättä vartioihin. 


Päivän turistikierros huipentuu Ameriikkalaistyyliseen ruokahetkeen, mutta sitä ennen kerkeämme vielä vierailemassa Padisen luostariin, Keila jugaan sekä Türisalun itsemurhakielekkeisiin. Kun seuraavan kerran toteat, että tää Tallinna on niiiin nähty, niin ota ja vuokraa vaikka auto, hyppää bussiin ja lähde tutustumaan paikkoihin vanhan kaupungin ulkopuolelle. Saatat yllättyä kuinka helvetin hienoja paikkoja sitä siellä onkaan ja ihan lähietäisyydellä!

Luostari toimi 1300-luvulta 1500 -luvulle. Luostarilla oli maaomistuksia
jopa Suomessa saakka.

Tuhdit pojat tarvitsevat tuhdit eväät!
Ja sitten takaisin festivaaleille! Mitä vittua täällä tapahtuu. Ämyreistä kuuluva äänimaailma kuulostaa lähinnä liikaa kärpässieniä popsineilta suosammakoilta jotka kurnuttavat ruosteisessa öljytynnyrissä. Onko tämä muka musiikkia?!? No, varmasti joku pitää moisesta kokeellisesta noisekurnutuksesta, mutta itse en moiselle lämpene. Seuraavakaan bändikään ei saa vielä innostumaan, vaikka ei siinäkään mitään vikaa ole. Ihan perushyvää Black Metallia, mutta siinäpä se pulma onkin. Yli puolet orkestereista kuulostaa perushyvältä Blackiltä, mutta heiltä puuttuu edelleen se oma juttu, mikä erottaa heidät harmaasta massasta ja mitä ilman heidän kappaleitaan ei muista enää kun keikasta on kulunut kymmenen minuuttia. 

Sen sijaan kolmantena stagelle kiipeävä MALUM yllättää! Malumin show on aina perusvarmaa ja keskitason paremmalle puolelle nousevaa, helpostikin! Kuitenkin hyväänkin settiin puutuu jos se ei tarjoa mitään yllätyksellisyyttä tai uusia elementtejä, varsinkin jos livevetoja on tullut todistettua hyvinkin moneen kertaan. Tällä kertaa ilmassa on selkeästi jonkinlaista lisäenergiaa ja vimmaa, mikä nostaa keikan yhdeksi parhaimmista mitä olen saanut livenä kyseiseltä bändiltä todistaa. Se kertoo että bändi on iskussa ja pystyy sittenkin kirimään ja yllättämään. Bändin vokalistin mukaan kyse oli kuulemma kuitenkin siitä, että tällä kertaa he olivat kovassa humalassa. Mene ja tiedä, mutta normaalin oikein hyvän vedon sijaan mukana oli jotain mikä laittaa odottamaan vieläkin enemmän, hyvää uhkaa, vimmaa ja raivokkuutta!

Ilta kuluu ystävien kanssa jutellessa, paidat ja levyt vaihtavat omistajaa ja muutama litra siideriä hujahtaa alas kuin itsestään.Yhtäkkiä salin puolelta alkaa kuulumaan jotain, mikä saa minut jättämään hetkeksi asemapaikkani ja siirryn salin oviaukolle seuraamaan Hollantilaisen INFINITYn keikkaa. JUMALAUTA SENTÄÄN! Nyt on tappamisen meininkiä! Rumpali on todellinen eläin ja vie huomion kokonaan sen sijaan, että se jakautuisi bändille tasaisesti! Kappaleet porautuvat päähän niin että luun kappaleet sinkoilevat seinille ja rumpalivokalistin maaninen hulluus repii mukaansa. Tiedän jo tässä vaiheessa, että illan kovin setti on käsillä, vaikka bändi ei ole edes se viimeinen.

Vielä on jäljellä Hollantilainen ASAGRAUM, johon suhtaudun hyvinkin ristiriitaisin tuntein. Pidän bändin musiikista ihan helvetisti, mutta en voi nauttia kuitenkaan keikan annista aivan täysillä. Vokalisti on varsin lumoava ja karismaattinen. Hän osaa ottaa yleisönsä ja muukin bändi osaa asiansa. Lisäksi he ovat olleet äärimmäisen mukavia, kun tapasin heidät alkuillasta. Bändiä repivät kuitenkin vielä vähän aikaa sitten sisäiset ristiriidat, joiden jälkimainingit tulevat varmasti varjostamaan heidän nimeään pitkään. Päätän kuitenkin unohtaa nämä asiat, sillä ne eivät minulle kuulu ja nautin pelkästään musiikista ja showsta.


DAY III: MISBYRMING on selkeästi manannut edellisenä iltana islantilaisia kaaoksen jumalia esiin, sillä jalat ja pää painavat tonnin illan jäljiltä. Herään omia aikojani ja luen pari tuntia hotellin vuoteessa ennenkuin astelen ulos lumoavan kauniiseen lumisateeseen. Pehmeät ja harvat lumihiutaleet leijuvat leudossa pakkasessa kuin sadussa konsanaan ja olen hyvälä tuulella. Islantilaiset osasivat todella hommansa ja olivat varsin mukavia tyyppejä. Olivat olleet viime vuonna TURKU SAATANALLE festivaaleilla myös, mutta silloin pääsin orkesteria seuraamaan asiakassuman vuoksi varsin vähän.


Tapaan yhdeltä vanhassa kaupungissa liudan tuttuja mörköjä ja menemme sovitusti lounastamaan Saksalaistyyppiseen oluttupaan, jonka anteihin olen aikaisemminkin tutustunut. Paino nousee tämän johdosta useita kiloja ja lompakko tyhjenee turhan paljon, sillä paikan hintataso on noussut parissa vuodessa ihan saatanasti. En jaksa asiaa kuitenkaan harmitella, vaan sallin itselleni kerrankin hieman enemmän kuin normaalikeikkojen yhteydessä. Eihän tässä hommassa olisi loppujen lopuksi mitään järkeä, jos aina vaan vetäisi Lidl piirakoita kylmänä nälkäänsä. Kerran vuodessa voi palkita itsensä hieman paremmilla eväillä (ja parilla extra tuopillisella). Tällä kertaa niitä extratuopillisia taisi mennä pari enemmänkin, mutta mitä sitten, joskus ihmisen pitää vähän repäistä ja miksei se siis voinut olla tämä ilta. Pääasia on että business hoidetaan, puoti on pystyssä ja kauppa käy! 

Illan aloittaa HAVUKRUUNU, joka on varsin toimivaa musiikkia. Olen kuullut heitä aikaisemminkin ja kyllähän se vaan kulkee! Tosin olen jollain tavalla puritaani Black Metallin suhteen ja bändin hipsterilookki vituttaa. Minulle Black Metal ei ole vain musiikkia, se on paljon enemmän. Mutta olkoon, keskitytään vain tärkeimpään, eli musiikkiin. Tämän bändin kanssa on vähän sama, kuin olisi vuoteessa ruman naisen kanssa. Ihan hyvältähän se tuntuu ja siitä saa paljon irti, jos pitää silmät kiinni ja keskittyy vain olenaiseen... 

Hellraiser part 666
Sen sijaan TRUE BLACK DAWN yhtyeeltä ei puutu sitä, mitä haluan Black Metalilta! Sen kylmyys ja jylhyys pureee sinne minne pitääkin ja saa aikaan jopa uskonnollisen hurmoksen kun seuraa bändin vokalistin esiintymistä ja antaa musiikin viedä mennessään. Bändin esiintymistä seuratessa saattaa tuntea Saatanan läsnöolon, tai jonkun muun. Jokaiselle se antaa varmasti jotakin ja kyse on jostain paljon suuremmasta kuin pelkästään musiikista. On suorastaan sääli, että tämä airue keikkailee verrattain vähän!


Koko viikonlopun potin räjäyttää kuitenkin ruotsalainen THYRFING! Kyseinen bändi edustaa allekirjoittaneelle sitä suurinta viikinkimetallibändiä, mikä on edelleen elossa ja aktiivinen. Ensimmäisistä soinnuista alkaen tunnen suolaisten tyrskyjen pärskeet kasvoillani, veren maun suussani ja olen valmiina seisomaan kilpimuurissa rintarinnan muiden kanssa. Musiikki saa aikaan hulluuden ja raivon, jonka voimin on valmis halkomaan kirveellä kenen tahansa kallon, joka asettuu eteeni poikkiteloin! TÄMÄ ON SOTAA! Saatana on väistynyt, tilalla on ODIN sekä THOR, jotka ovat myös omassa elämässäni ottaneet vanhan vihtahousun paikan jo vuosia sitten.

Palaan keikan jälkeen paita märkänä omalle taistelupaikalleni ja alan keräämään pienen hengähdystauon jälkeen leiriä kasaan. Valloitusretki on ollut täydellisen onnistunut, ihan joka suhteessa. Tunen olevani onnellinen, vaikkakin samalla kaihoisa sen vuoksi, että HOWLS  of WINTER on tällä erää taas ohi ja lohikäärmepursi suuntaa takaisin pohjoiseen. Vannon kuitenkin palaavani ensi vuonna takaisin ja sitä seuraavana, sekä sitä seuraavana niin kauan, kun siellä paikka minulla on ja festivaalia järjestetään!

Kiitos kaikille teille, keitä siellä tapasin ja keiden kanssa tuli kuulumisia vaihdettua. Kiitos asiakkaille ja bändeille. Ja ennen kaikkea, suuri kiitos tapahtuman järjestäjille - MAHTAVA FESTIVAALI PERKELE!!!









sunnuntai 11. helmikuuta 2018

VALKOISEN KUOLEMAN VALTAKUNTA

Snadisti myöhässä, mutta kaaos silti hallinnassa, tai näin ainakin uskottelen itselleni joka kerta kun hommat kaatuvat niskaan siihen vauhtiin, että tukipilareiden pystyttäminen aiheuttaa vain lisää tuhoa ja kaaosta. Kaahaan Sleipnirillä Vantaalle Rockin Corneria kohden ja tulen viettämään siellä käytännössä seuraavat kaksi vuorokautta. Sen sijaan että olisin järjestänyt sinne tänä viikonloppuna yhden tapahtumaan, niin olen organisoinut niitä kolme peräkkäin. Ensimmäinen alkaisi jo kahden tunnin kuluttua.

Souncheckit menevät läpi lähes rutiinilla luottomiehen hoitaessa miksaajan hommia. Tunnustan olevani hiukan huolissani siitä, kuinka paljon saisimme yleisöä paikalle ja siksi olen ehdottanut että paikallinen rässipumppu APEX aloittaa illan. Paikallisilla bändeillä kun on tapana houkutella paikalle paikallisia ihmisiä ja hetken päästä huomaan tämän olleen oikea ratkaisu. Yleisöä alkaa saapumaan paikalle ja kunnon thrash metal täyttää ilman äkäisellä poljennolla saaden paikalla olijat janoisiksi ja hyvälle fiiliksille. Apexin jälkeen Lauteille kapuaa kuopiosta paikalle saapunut LICUATION, jonka kiukkuinen esiintyminen herättää loputkin ihmiset horroksesta! Perjantai-iltaisin on vaikeaa houkutella ihmisiä keikoille ja tunnen syvää henkilökohtaista ahdistusta bändien puolesta, jos paikalla on vähänlaisesti yleisöä. Onneksi tämä tunne on alkanut väistymään jo alkuillasta ihmisten löytäessä keikkapaikalle sen sijaan, että he jäisivät tuijottelemaan kotiinsa youtube videoita, raapimaan kassejaan ja juomaan tölkkiolutta.

Illan päättää FINAL DAWN fanijoukkoineen. Tämä paljonkin Eurooppaa kiertänyt orkesteri on kovin vaikea lokeroida, sillä itse he kuvasivat illan aikana genreään musiikiksi missä on Black, Death sekä Thras Metallia, toisinaan hieman progeilua ja välillä jotain ihan muuta. Bändin musiikki ei ole helposti nieltävää, mutta kun koukun kerran nielaisee, niin se on silloin syvällä kiduksissa - tämän todisteena lukuisat uskollistakin uskollisimmat fanit!


DAY II - olen päässyt nukkumaan noin kolmen aikaan ja olo on kuin olisin tyhjentänyt tynnyrillisen viskiä sen sijaan, että olen verottanut bändien olutvarannoista sen yhden tölkin bäkkärillä. Herään myöhässä, otan kylmän suihkun, ajan parran ja hyppään autoon. Tuntuu kuin olisin vain hetkeä aikaisemmin poistunut keikkapaikalta ja taas olen siellä. Tällä kertaa isännöin El Chobo rock kirpputoria. Kello on yksitoista ja myyjiä alkaa saapumaan paikalle. Juon tölkillisen energiajuomaa ja kaikki menee kuin sumussa ohitseni. Paikalla on levy- ja vaatemyyjiä, myös asiakkaita alkaa virtaamaan sisään ja rock aiheinen tavara vaihtaa pikkurahalla omistajaa. Sekä myyjiä että asiakkaita on selkeästi enemmän kuin edellisellä kerralla ja muutamien myyjien kanssa mietimme tulevien tapahtumien kasvattamistapoja. Tästä tulee vielä ajan kanssa ihan perkeleen hyvä konsepti, olen siitä aivan varma!


Suunnitelmani oli, että nukun tunnin tai pari myyntitapahtuman jälkeen jossain baarin pöydän alla ennenkuin illan keikan järjestelyt vaativat osallistumistani. Haaveeksi jäi! Ensimmäinen bändi saapuu paikalle, sitten toinen ja kohta käynnissä on taas melkoinen alkuvalmisteluhärdelli. Harvoin mikään menee putkeen ilman pieniä haasteita, ei tälläkään kertaa. Mutta kun asenne on se, että tehdään niin hyvää niillä resursseilla mitä on käytössä, niin kaikesta selviää. Ohjeistan ovihenkilökunnan. lipunmyynnin ja seuraan sound checkien edistymistä. Luottomieheni hoitaa hommaa kuitenkin niinkuin ammattilaisen tuleekin ja huolehtii siitä, että repussani on yksi kivi vähemmän.


Tällä kertaa yleisön määrästä ei ole huolta, huoli on enemmänkin siitä, riittääkö baarissa juoma illan loppuun saakka ja mahtuvatko kaikki halukkaat sisään. Siirrän ensimmäisen keikan alkamista puolella tunnilla eteenpäin, sillä haluan mahdollisimman monen pääsevän osalliseksi WINTERMOONin setistä, heidänkin joilla on tapana saapua hieman myöhemmin.

En huomaa ajan kulua kun vaihdan kuulumisia ystävien ja tovereiden kanssa. Tämä on juuri yksi tämän työn parhaista puolista, kun tapaa työaikana kaikki parhaat tyypit ja sosiaalinen elämä ei näivety sen takia että uupuu toimistotyötaakan alle. Ennenkuin huomaankaan, niin salin puolelta jyrisevät ensimmäiset riffit ja WINTERMOON on vauhdissa. Yleisöä on paikalla helvetin mukavasti ja irtaudun parin kappaleen ajaksi itsekin salin puolelle jättäen puodin oman onnensa varaan. Tiedän että näihin ihmisiin voi luottaa ja kukaan ei taatusti käyttäisi myyjän poissaoloa hyödykseen ja pistäisi tavaraa taskuunsa - jo senkään takia että baarin asiakkaissa on niin paljon ystäviäni että kiinnijäämisen riski on 99,9%. Harmikseni en voi kuitenkaan keskittyä täysipainoisesti keikkaan, vaan joudun palaamaan varsin pian takaisin omalle taisteluasemalleni varmistellen matkanvarrella, että lipunmyynnissä ja muualla kaikki toimii kuten pitääkin.


Ennenkuin kerkeän kunniolla edes tajuamaan, on jo illan toisen bändin vyörytys käynnissä. NORRHEM on monille se illan odotetuin kohtaaminen, sillä kyseinen orkesteri on vetämässä tänä iltana depyyttikeikkansa! Odotukset palkitaan, palkitaan moninverroin! Jylhät ja kylmät riffit nostattavat kylmät väreeet kuulijan iholle ja folk vaikutteinen Black Metal puree yleisön selkärankaan kuin vauhkoontunut valkoinen susi kylmillä hampaillaan. Bändin vokalisti pääsee ansaitusti oikeuksiinsa ja esille luotsaamassaan yhtyeessä. NORRHEMille ei ole vaikeaa ennustaa loistavaa ja keikkarikasta tulevaisuutta. Kiekothan jo viedään käsistä niin että ainoa mitä heiltä on myydä on "sold out". Seuraavan kerran bändin livevetoa pääsee todistamaan TURKU SAATANALLE festivaaleilla maaliskuussa.


Lopulta kylmä viima puhaltaa keikkapaikan läpi ja hyinen kylmyys valtaa jokaisen paikallaolijan. WHITE DEATH on saapunut ja aloittanut kuolettavan messunsa! Ei ole epäilystäkään kuka on illan kuningas ja oikeutettu hallitsija. Yleisö on mukana sellaisella intensiteetillä, että sitä voisi kuvailla raivoisaksi transsiksi. Vihaa, raivoa, saatanallista jylhyyttä ja liverituaali joka vie kiskoo mukaansa syvyyksiin. Tämä on SOTAA, tämä on BLACK METALLIA! Mielestäni viimeistä settiä on turha edes yrittää kuvailla sanoilla ja lauseilla, sen pystyy kokemaan vain olemalla paikanpäällä. WHITE DEATH on heittämällä yksi suomen kovimmista bändeistä koskaan. Jos et ole vielä nähnyt heitä livenä, tee itsellesi palvelus ja hankkiudu heidän seuraavalle keikalleen.




  

Ja loppuun (kuuntele linkki tai kuole!) kapale täydellisyyttä! Kuullessani tämän kappaleen soivan salista, hylkäsin taas kerran oman asemapaikkani Horror-Shopin standilla ja kaikesta muusta välittämättä raivasin tieni eturintamaan. Tämän musiikillisen orgasmin jälkeen olin valmis purkamaan oman leirini ja valmistautumaan kotiinlähtöön. Ei ollut enää mitään annettavaa, ei ollut enää mitään syytä jatkaa pidemmälle Takana oli helvetin upea viikonloppu, mutta sen aikana kahlatut mailit tuntuivat  jo jaloissa tajunnan tason laskiessa kooman tasolle. Kotiin päästyäni ei unta tarvinut kauaa odottaa, uni syvä kuin kuolema armahti väsyneen raatajan ja keitoi syleisyynsä...

Tätä kirjoittaessa alan jo pikkuhiljaa virkoamaan ja suunnittelemaan uusia buukkauksia. Ei sitä jaksa pitkään levätä - haudassa kerkiää nukkumaan!





maanantai 5. helmikuuta 2018

NOIDUTTU NEW ORLEANS

Tällä kertaa hieman jotain erilaista. Ystävämme Mike Mikeland kävi vierailemassa New Orleansissa ja kirjoitti meille siitä matkareportaasin kuvineen. Tämä on kaupunki, joka ruokkii kenen tahansa kauhufriikin mielikuvitusta. Rikas historia synkkine vivahteineen tekee siitä tietynlaisen vampirismin ja voodoon kieroutuneen pääkaupungin. Elokuvat, kirjat ja lukuisat tarinat vain ruokkivat tätä kaikkea... Toivoisin pääseväni jonain päivänä sinne myös itse, mutta sitä odotelelssa, ruokitaan matkakuumetta seuraavalla artikkelilla:


Rämeiden keskelle Missisippi-joen rannalle nousseella kaupungilla on oma aivan erikoislaatuinen historiansa, jolla on suuri vaikutus alueen elämään ja kuolemaan vielä nykyäänkin. Louisianan osavaltion suurin kaupunki New Orleans sijaitsee noin sadan mailin päässä Meksikonlahden rannasta. Subtrooppiselle vyöhykkeelle noussut kaupunki sai maailmanlaajuista huomiota viimeksi elokuussa 2005, kun Katrina-niminen hurrikaani tuhosi käytännössä koko kaupungin. Satoja kuoli myrskyn riepotellessa kaupunkia, ja tuhon jäljet ovat edelleen nähtävissä.

Kun satunnainen matkailija saapuu Louis Armstrongin mukaan nimetylle lentokentälle ja poistuu hyvin ilmastoidusta terminaalista, kohtaa hän välittömästi alueelle ominaisen kostealle rämeikölle tuoksuvan ilman. Ei vaadi suurta mielikuvitusta nähdä niitä kymmeniä tuhansia alligaattoreita, jotka asustelevat kaupunkia ympäröivillä kosteikoilla. Haitista kaupunkiin hiljattain muuttanut runsaslihainen musta nainen, joka toimi taksikuskina lentokentältä kaupunkiin, kertoi minulle muuttaneensa New Orleansiin, koska se hänen mukaansa muistutti maanjäristyksessä tuhoutunutta kotikaupunkiaan, Port au Princea.. Haitilaisilla onkin ollut vuosisatojen saatossa suuri merkitys kaupungin historiaan. Juuri he toivat voodoon New Orleansiin.

Orjakapina
Ymmärtääksemme kaupungin omaleimaisuuden ja voodoon merkityksen sille, on meidän palattava ajassa muutaman sadan vuoden taakse. 1791 Ranskan suuren vallankumouksen innoittamina ryhtyivät orjat kapinoimaan ranskalaisia siirtomaaisäntiään vastaan silloisessa Saint Dominiguessa, jota nykyään kutsutaan Haitiksi. Kapinaa johti voodoopappi Dutti Boukman, joka myöhemmin surmattiin ranskalaisten toimesta. Kapinointi kuitenkin kannatti, ja orjat onnistuivat pääsemään eroon isännistään. Ranskalaiset siirtomaaisännät pakenivat ensin Kuubaan mukanaan suuri joukko uskollisia orjia. Kuubasta he jatkoivat muutaman vuoden kuluttua Louisianaan, joka tuli mahdolliseksi, kun Ranska myi Louisianan territorion Yhdysvalloille vuonna 1803 15:n miljoonan dollarin hinnasta. Ranskalaiset viranomaiset olivat kieltäneet orjien tuonnin Louisianaan peläten Haitin tapahtumien toistuvan sielläkin. Yhdysvallat eivät asettaneet tälläistä tuontirajoitusta. Yhteensä kreoleita, kuten ranskankielisiä katolisia rotuun katsomatta nimitettiin, saapui noin kymmenen tuhatta. Katolisella traditiolla oli oma tärkeä roolinsa haitilaisen ja erityisesti Louisianan omaleimaisen voodoo-kulttuurin syntymiseen.

Valkoinen kulta
1800-luvun puolivälin paikkeilla Missisippi-joen varrelle syntyi sokeriruokoplantaaseja samaa tahtia, kun uusia siirtolaisia virtasi Karibialta Louisianaan. New Orleans vaurastui sokerin maailmanmarkkinahinnan nousun myötä, ja kuuluisat French Quaters (ranskalaiskorttelit) rakennettiin rikkaiden plantaasi-omistajien kaupunkiasunnoiksi. Ilmapiiri kaupungissa oli jo silloin iloluonteinen ja vapaamielinen, verrattuna pohjoisen osavaltioiden puritaanisempaan elämän menoon. Rotuerottelu oli toki virallisesti voimassa, mutta monia asioita katsottiin läpi sormien toisin kuin pohjoisessa. Suhtautuminen orjiin oli sallivampaa ja inhimillisempää kuin ns. jenkkiplantaaseilla. Orjille sallittiin oman kulttuurinsa ja uskontonsa harjoittaminen. Lauantai-iltaisin, kun kaupungin valkoinen yläluokka istui ranskalaiskortteleiden ravintoloissa juoden kalliita Euroopasta tuotuja huippuviinejä, juhli plantaasien musta väki omalla tavallaan. Congo Square (nykyään Louis Armstrong Park) oli se paikka, joka osoitettiin mustille tanssi- ja rummutusharrastukseen. Tätä samaista puistoa pidetään myös jazz-musiikin syntymäpaikkana.




Säädytöntä menoa
Pian kaupungissa alkoi kuitenkin kiertämään huhuja, että orjien lauantaitansseissa pantiin muullakin kuin jalalla koreasti. Paikallinen sanomalehti Times Picayune kertoo etusivullaan v.1863, että 400 alastonta naista on pidätetty epäsiveellisen käytöksen, sekä julkisen alastomuuden vuoksi. Ongelmalliseksi asian teki se, että joukossa oli useita valkoisia tunnettuja kaupunkilaisnaisia. Henkilö, joka oli tehnyt ilmoituksen poliisille, ja jonka piti todistaa oikeudessa, sairastui ja kuoli myöhemmin. Tässä vaiheessa myös kaupungin valkoinen väestö tajusi, että mustat harjoittivat uskonnollisia menoja, joilla oli myös vaikutusta valkoisen yläluokan elämään.


Voodoo nousee otsikoihin
Paikalliset lehdet alkoivat innokkaasti raportoimaan erilaisista rikoksista, joihin voitiin liittää kirouksia ja siveettömyyttä. Ajalle tyypillinen lehtijuttu ”The Snake Story”,”Käärmetarina” kertoo kuinka Susan Williams niminen nuori nainen menee lääkärin vastaanottolle ja valittaa vatsakipuja. Hän väittää joutuneensa voodoo-kirouksen uhriksi, hänen vatsassaan kuulemma asusteli käärme. Jonkin ajan kuluttua Susan kuitenkin synnyttää ihan oikean ihmislapsen, kuolleen sellaisen tosin. Susan kuolee itse seuraavana päivänä, ja tarina saa surkean lopun. Tälläisiä tarinoita on useita, ja niihin liittyy murhia ja katoamisia.Voodoo sai ikävän leiman ja kaupungin ylle laskeutui epäluulon ja kyräilyn ilmapiiri. Ennen harmittomana pidetystä orjien taikauskonnosta tuleekin pelottava ilmiö, jolla pyritään selittämään kaikki ikävät asiat aina kaupunkia riivaavista keltakuume-epidemioista uskottomuuteen ja hurrikaaneihin.


Queen of Voodoo
Siipirataslaivojen tuodessa yhä uusia, uhkapeleihin ja huvitteluun innostuneita, seikkailijoita pohjoisesta vauhdilla kasvavaan New Orleansiin, näyttämölle ilmestyy Marie Laveau (1791-1881). Hänestä tuli yksi aikansa tunnetuimpia julkisuuden henkilöitä. Rikkaan kreoliplantaasin omistajan ja haitilaisorjan tytär tunnettiin aluksi hartaana katolisena, josta myöhemmin kehittyi maailman ehkä tunnetuin voodoo-papitar. Marie oli ns. ”free woman of colour”, hän oli siis vapaa harjoittamaan liiketoimintaa haluamassaan muodossa. Hänen sosiaalinen asemansa ei tietenkään ollut aivan yhtä hyvä kuin aikalaisten valkoisten naisten, mutta se ei estänyt häntä solmimasta lukuisia suhteita kaupungin merkkimiesten kanssa. Nämä suhteet olivat tietysti epävirallisia, sillä monet Marien rakastajista olivat naimisissa. Kaupungissa kulki huhuja kuinka kulissien takana kreolinainen vaikutti kaupunkia koskeviin päätöksiin, ja kuinka hänen onnistui jopa saada vapaaksi vakavistakin rikoksista tuomittuja.


Marie Laveauta voidaan pitää myös voodoon ensimmäisenä kaupallistajana. Hänen maineensa levitessä voodoohun olennaisesti kuuluvien gris-gris-taikapussien ja voodoo-nukkejen kysyntä lähti räjähdysmäiseen kasvuun. Näiden taikaesineiden käyttö oli aluksi yksinomaan rakkaushuolien ja terveydellisten ongelmien hoitoon tarkoitettua. Hänestä kirjoitetut lehtijutut toivat ihmisiä jopa muista osavaltioista asti ostoksille hänen St Anne-kadulla sijaitsevaan taloonsa. 

Marie Laveaun kuollessa varakkaana naisena 98-vuoden ilkäisenä, oli hänen maineensa jo niin laajalle levinnyt, että Yhdysvaltojen suurimmat sanomalehdet huomioivat kuoleman omistamalla monta palstaa ylistäville muistokirjoituksille. Sanotaan, että moni edesmennyt Yhdysvaltojen presidentti on saanut vähemmän palstatilaa negrologilleen. Hänet on haudattu St Louisin hautausmaalle lähelle ranskalaiskortteleita. Haudalla käy vuosittain enemmän ihmisia kuin esimerkiksi Elviksen haudalla. Haudan edessä olevalla alttarilla on mitä ihmeellisempiä uhrilahjoja eripuolelta maailmaa käyneiltä pyhiinvaeltajilta.

Kuolemansa jälkeenkin Marie Laveau on New Orleansin hallitsevin hahmo. Hänen nimeään kantaviin liikkeisiin ja baareihin törmää väisttämättä ranskalaiskortteleissa. Bourbon Streetillä sijaitseva voodoo-kauppa on näistä ehkä kuuluisin. Kaupan perusti papittaren samanniminen tytär, joka oli yksi hänen 15 lapsestaan Christopher Glapionin kanssa. ”House of Voodoo”-nimisessä kaupassa on sekä äidille, että tyttärelle omistetut alttarit. Kaupan henkilökunta kertoi useista havaitusta selittämättömistä poltergaist-ilmiöistä kaupassa. Uhrilahjoja tuovia opastetaankin muistamaan molempia. Kokemus on nimittäin osoittanut, että jos unohtaa toisen arvon rouvista, niin jotain arvokasta lennähtää hyllyiltä takuuvarmasti lattialle.


Paroni Samedi
New Orleansissa harjoitettu voodoo eroaa monella tapaa Karibialla ja Afrikassa harjoitetusta traditiosta . Marie Laveau liitti monia katolisuudesta peräisin olevia elementtejä paikalliseen voodoo-uskontoon. Mukaan tulivat pyhimysten palvonta, jossa Neitsyt Marialle omistettu alttari saattaa olla sulassa sovussa Paroni Samedille (suom. Lauantai) omistetun palvontapaikan kanssa. Tämä afrikkalaista alkuperää oleva yksi voodoon pantheonin tärkeimmistä henkiolennoista on alkujaan kuolleen noitatohtorin henki. Geden (manalan) herran ulkonäkö on nykyaikaistunut voodoon evoluution myötä silinteripäiseksi luurangoksi. Hän on luonteeltaan vulgaari ja seksuaalisesti agressiivinen. Ihmiset, jotka haluavat palveluksia, vievät usein hänelle omistetuille alttareille rahaa, savukkeita (Pall Mall on hänen mielimerkkinsä) ja tummaa rommia. Vastapalvelukseksi he odottavat saavansa apua esimerkiksi sukupuolielämään liittyvissä asioissa. Tyypillistä voodoo-uskonnolle on, että paroni Samedista löytää eri lähteistä erityyppisiä kuvauksia. New Orleans-traditiossa hänet nähdään positiivisena hahmona, mutta hänestä on myös löydettävissä pimeä puoli. Kerrotaan, että hän järjestäisi pyydettäessä onnettomuuksia ja ikävyyksiä vihamiehille.

Haitilaisessa kansanperinteessä sekoitetaan surutta kelttiläinen jumalatar Brighid ja naitetaan hänet Paronille. Yhdessä he sitten hallitsevat kuolleiden valtakuntaa. Mama Brigitte, joka tunnetaan muissa voodoo-traditioissa myös nimillä LaSiren tai Yemaya, on erityisesti naisten ja lasten suojelija. Paron Samedi esiintyy myös näyttävästi paitsi useissa elokuvissa, mutta myös ns. New Orleansin Jazz-hautajaisissa. Kuolemalla tehdään bisnestä kaikkialla maailmassa, täällä se on vaan jalostettu astetta pidemmällle. Tuhannet ihmiset ympäri Yhdysvaltoja haluavat tulla haudatuksi juuri New Orleansiin. Paikallinen hautajaisrituaali sisältää kummallisen kulkueen, joka kiemurtelee jazz-pumpun tahdissa ympäri ranskalaiskortteleita ruumisarkkua kuljettavan hevosvetoisen kärryn jäljessä. Ja kyllä, kulkueen kärjessä hypähtelee iloisesti Paroni Samedi.


Le Grand Zombie
Kristillisessä traditiossa käärme nähdään usein pahan vertuskuvana. Voodoossa käärmeellä on keskeinen rooli, se toimii välittäjänä nykytodellisuuden ja tuonpuoleisen välillä. Voodoo-rituaalissa papitar ottaa käärmeen käsiinsä ja tanssii laulaen samalla ”L`Appe`vini. Le grand Zombi. He is coming, the great Zombi.” Seremonian yhteydessä uhrataan usein jokin eläin, useimmiten se on kana. ”Suuri Zombie” ei siis tässä yhteydessä tarkoita samaa seuraavassa kappaleessa kuvatut ”elävat kuolleet”, vaan tarkoituksena on saada yhteys johonkin henkimaailman olentoon. Zombie-sanan etymologia voidaan jäljittää nykyisen Kongon alueelle, paikallisissa kielissä sana ”nzambi” tarkoittaa suurta henkeä. Useimmiten rituaaleissa käytetyt käärmeet, ainakin Louisianassa, ovat boakäärmeitä. Sainkin tutustua harvinaiseen albiinoboaan voodoo-papin kanssa keskustellessani.

Louisianassa harjoitetun voodoon ydin voidaan kitetyttää yhteen jumalaan, joka ei sekaannu ihmisten päivittäiseen elämään, sekä lukuisiin henkiolentoihin, joilla on erilaisia kykyjä vaikuttaa arjen askareihin. Uskonnon harjoittajat puhuvat itse henkien pantheonista (vrt. antiikin Kreikka). Voodoon afrikkalainen alkuperä tekee siitä hyvin joustavan, ja suuria oppiriitoja Lähi-Idän aavikkouskontojen tapaan ei esiinny.

Elävät kuolleet
On ehkä syytä kertoa lyhyesti miten nuo meille kaikille rakkaat zombiet, elävät ruumiit, liittyvät voodoo-uskontoon. Palatkaamme jälleen Haitiin sokeriruokoplantaaseille. Zombiet eivät ole nimittäin täysin haudasta temmattu legenda. Haitilaista voodoo-kulttuuria tutkineet antropologit ovat kirjanneet ylös useita ns. zombie-kuolemia. Kaikelle tälle löytyy täysin tieteellinen selitys.

Kiinalaiset tiedemiehet yrittivät aikoinaan risteyttää ihmisen ja gorillan saadakseen aikaan riisipelloille halpaa orjatyövoimaa, tämä projekti ei tunnetusti toiminut. Haitilaiset keksivät helpomman tavan saada pyyteettömiä kuuliaisia työläisiä omille sokeriruokoviljelmilleen. Sikäläiset voodoo-papit ovat tunteneet jo kauan (tapauksia tiedetään aina 1800-luvulta saakka) ns. zombie-jauheen valmistuksen salat. Yksi osa pallokalan myrkkyä ja toinen osa paikallisen datura stramonium-kasvin lehdistä valmistettua uutetta. Tällä reseptillä saadaan pahaa aavistamaton uhri tilaan, jossa hänen elintoimintansa hidastuvat ja seurauksena on eräänlainen kuolemaa muistuttava katatoninen halvaustila. Uhri voidaan haudata, jonka jälkeen hänet seremoniallisesti herätetään ”kuolleista”. Uhrin kannalta ikävänä sivuvaikutuksena voidaan pitää ylösnousemuksen jälkeistä henkisen romahduksen tilaa. Tästä nimittäin juontuu zombie-käsite. Edellä mainittu myrkkysekoitus hapen puutteen kanssa vaurioittaa pysyvästi aivoja ja hermostoa niin, että henkilöstä tulee maallisen vaelluksensa loppuajaksi tahdoton ihmisraunio. Zombieita ilmeisesti tilattiin ilmaiseksi työvoimaksi plantaaseille, sillä myrkky ei vaikuttanut heidän kykyynsä fyysiseen työhön. Aiheeseen liittyvänä ajankohtaisena kuriositeettinä knnattaa mainita entisen Haitin diktaattorin Baby Doc Duvalierin paluu Haitiin. Häntä ja hänen isäänsä Papa Docia syytettiin aikoinaan monista rikoksista. Yksi kummallisismmista syytöksistä koski Tonton Macoute-armeijan luomista. Tämä puolisotilaallinen joukko vainosi maan toisinajattelijoita ja totteli Papa Docia kuin tahdoton zombie-lauma. Papa Docia syytettiin voodoon käyttämisestä joukkojen hallintaan.

Movie magic
Elokuvat ovat tehneet voodoon harjoittajille aikamoisen karhunpalveluksen. Useimmat ihmiset mieltävät voodoon kirousten langettamiseksi vihamiehille, johon kuuluu nuppineulojen pisteleminen voodoo-nukkeihin. Oma ensimmäinen kosketukseni voodoohun tapahtui 1970-luvulla, kun istuin täyteenahdetussa savuisessa elokuvateatterissa eteläisessä Afrikassa. James Bond (Roger Moore) elokuva ”Elä ja anna toisten kuolla” teki lähtemättömän vaikutuksen. Luurankomainen Paroni Samedi ja kuvankaunis tarot-kortteja tulkitseva Solitaire (Jane Seamour) jättivät pysyvän muistijäljen ja halun vielä joskus matkustaa elokuvan tapahtumapaikoille. 30 vuotta myöhemmin pääsin käymään elokuvan kuvauspaikoilla Louisianan rämeillä ja hämmästyksekseni pystyin toteamaan, että alligaattoreita todellakinkin kuhisi aluskasvillisuuden seassa. Pienenä ”spoilerina” voin paljastaa, että Louisianan alligaattorit eivät tiettävästi ole koskaan tappaneet ihmistä. Niiden herkkua ovat vaahtokarkit, jotka näyttävät kilpikonnan munilta.

Voodoon läpimurtona populaarikulttuurissa voidaan kuitenkin pitää Bela Lugosin tähdittämää elokuvaa ”White Zombie”, joka sai ensi-iltansa jo 1932. Tämän jälkeen zombiet ilmestyivät myös amerikkalaiseen kauhukirjallisuuteen ja vähän myöhemmin myös sarjakuviin.

New Orleans ja Louisiana ovat toimineet kymmenien menestyselokuvien kuvauspaikkoina. Useissa näissä on sivuttu paikallista voodoo-uskontoa. Yksi aihetta käsittelevä elokuva kuitenkin nousee mielestäni yli muiden. Alan Parkerin 1987 ohjaama ”Angel hearth”oli aikaansa edellä oleva film noir-tyypinen synkkä kuvaus Harry Angel (Mickey Rourke, prebotox) nimisen yhsityisetsivän matkasta oman mielensä syövereihin. Lisa Bonnet voodoo-papittarena on uskottava ja eroottisen kaunis. Elokuvan voodoo-kohtaukset ovatkin tehty pieteetillä ja ammattitaidolla, eikä ihme sillä elokuvan erikoisasiantuntijana juuri näissä kohtauksissa on toiminut kuuluisa valkoinen miespuolinen voodoopappi John T. Martin. Myös Robert de Niron rooli Luis Cypherinä (nimeen kätkeytyy anagrammi) on mainisemisen arvoinen. Kohtaus, jossa hän kuorii keitettyä kananmunaa pitkillä kynsillään, on kaikessa yksinkertaisuudessaan karmiva. Elokuvan Special Edition- versio on ehdottamasti hankinnan arvoinen, se sisältää useita mielenkiintoisia haastatteluita mm. edellä mainitun John T. Martinin katsauksen voodoon paikalliseen historiaan.

1969 ensiesityksensä saanut kulttielokuva ”Easy Rider” ei varsinaisesti kuulu kauhugenreen, mutta kannattaa mainita tässä yhteydessä. Elokuvan LSD-huuruisessa loppukohtauksessa Peter Fonda ja Dennis Hopper heiluvat kahden Bourbon Streetiltä löydetyn sutturan kanssa Marie Laveaun haudan ympärillä St Louisin hautausmaalla. Jos ihmettelette, miksi paikallisilla on tapana haudata vainajat maanpäälle eräänlaisiin kivisarkofageihin, niin ei kannata uskoa usein kuultua kaupunkiin liittyvää urbaanilegendaa, joka liittyy viimeisessä kappaleessa käsiteltyyn alakulttuuriin. Selitys ilmiölle on arkipäiväisempi. Pohjaveden korkeuden vaihtelu saisi aikaan maahan haudattujen kalmojen ennenaikaisen ylösnousemuksen. 

Kuuluisista Hollywood näyttelijöistä New Orleansiin eniten identifioituu Nicolas Cage (omaa sukua Coppola). Hän omistaa kaupungissa kiinteistöjä ja useiden paikallisten kapakoiden seinällä on nähtävissä, että Nicolas ei ole myöskään vierastanut kaupungin maailman parhaaksi mainittua yöelämää. Hän on lisäksi tehnyt kaupunkia tunnetuksi elokuviensa kautta. David Lynchin ohjaama loistava ”Wild at Hearth” vähän vanhempana esimerkkinä, kun taas uudenpaa tuotantoa edustaa ”The bad lietenant: Port call-New Orleans”.

Veren vangit
New Orleansin voodoo-kulttuuri on nykyään hyväksyttyä ja varsin näkyvää. Ilmiön ympärille onkin kehittynyt melkoinen matkailijoille suunnattu teollisuus. Kaupungissa elää kuitenkin voimakkaana myös toinen alakulttuuri, jota on paljon vaikeampi havaita, ja josta ei näy merkkiäkään päivisin. Satunnainen matkalija voi löytää mustiin pukeutuneita kalvakoita yönkulkijoita hiukan syrjäisimmillä kujilla sijaitsevista kapakoista. Näissä turistien karttamissa paikoissa onnekas muukalainen voi kuulla tarinoita vampyyreista, ja jopa kohdata sellaisena itseään pitävän kummajaisen. Kaupunki on kautta aikojen vetänyt puoleensa ihmisiä, jotka kokevat olevansa vampyyreitä. Täällä lepakkojen keskellä he tuntevat olevansa kuin kotonaan. Ei ole sattumaa, että vampyyrielokuva ”Interview with the Vampire” (Veren vangit) tehtiin juuri New Orlensissa. Vampirismi on riivannut kaupunkia aina 1700-luvulta asti. Poliisi on kirjannut lukuisia tapauksia, joissa uhri on kirjaimellisesti imetty kuiviin verestä. Erään tälläisen tutkinnan yhteydessä ranskalaiskortteleissa sijaitsevasta asunnosta löydettiin peräti 18 muumioitunutta ruumista ja 3 vielä elossa olevaa uhria, joista yksi oli 14-vuotias poika. Vampirismiin syyllistyneet kaksi veljestä teloitettiin sähkötuolissa 1936. Moni kaupunkilainen kuitenkin vannoo nähneensä heidät vielä vuosia teloituksen jälkeen. New Orleans on myös kuuluisa siitä, että siellä katoaa vuosittain paljon ihmisiä, joita ei koskaan löydetä. Bon voyage!